Vähän espanjalaista temperamenttia tilauksessa

Haluaisin heittää tälle kaupungille adiós. Kirjoittaa sen huurtuneisiin auton ikkunoihin, koukeroida kirjekuoriin, väläyttää katseellani, vääntää rautalangasta. Espanja olisi kieli, jolla asiani tietysti ilmaisisin. Tietysti vain siltä osin, mitä ajatuksia se minussa herättää (intohimo "passion"), sanaakaan kun en kieltä osaa lukuunottamatta niitä fraaseja, jotka joskus opin latinosaippuasta: "sveltta mei", "eeeeeees-se-si-keno", "un-a-poko-terrorista". Mutta tältä se päässäni kuulostaa:

Miuzikkia

Ei aleta märehtiä musiikillisia yksityiskohtia; se on "biisi" JA laulaja kohtalaisen söpö. Lisäksi muistan joskus maalanneeni taulun tuollaisista "mosaiikkipaloista". Mihinköhän sekin on hävinnyt?

Gotye - Somebody That I Used To Know

P.S. Olenko se vain minä, jonka joulu menee Mariah Careyn ja Wham!:in tahdissa..?

Tämä ei ole loppu, eikä alku. Vaan kehä.

Tuntemukset ovat ristiriitaisia. Toisaalta tämä uusi elämäntilanne, uusi kaupunki, uusi mahdollisuus saavat mieleni hykertelemään. Silti vanhasta luopuminen tuntuu kuristavalta, pelottavalta ja tiedän, että mikään ei vähään aikaan tunnu riittävän luomaan ympärilleni yhtä lämmintä turvaverkkoa, kuin mitä se oli "kotona". Silti tiedän, että tämä oli "ainoa" mahdollisuus. Lähteminen. Luopuminen. Hyvästely. Unohdus. Kun ihmiset lähtevät ja jäävät, voi vain toivoa, ettei väliin muodostunut kuilu ole mahdoton ylittää. Ettei välille muodostu mantereita erottavia valtameriä, joiden yksinäisille rannoille vaahtoavat aallot lyövät. Että kenenkään ei tarvitsisi jättää kiveä maamerkiksi ystävyydestä ja siteestä, joka joskus oli; pyörimään ranta-aallokossa ja hioutumaan särmättömäksi, niin kuin muistille käy. Pienet rakenteet irtoavat yksi kerrallaan, ja lopulta jäljellä on vain muistojemme ääriviivat, "olen kerran tuntenut sellaisen ihmisen".

Olen aina ollut ihminen (en kissa enkä kala), joka yhden oven avatessaan miettii, mitä viereisen takana olisi ollut; "mitä jos" -ihminen. Jos olisin jäänyt, olisin uskaltanut, olisin katsonut, olisin kokenut...Mitä olisin voinut tehdä toisin? Ja nyt kun olen tässä uudessa tilanteessa mietin, mitä jää tapahtumatta kun lähden. Ahdistun ajatuksesta, että yhden valinnan tehtyäni toinen auttamatta lipeää ulottumattomiin. Jospa se olisikin ollut se parempi vaihtoehto, tehnyt minusta onnellisemman? Miksi toisten sanat taaksejätetyn paremmuudesta vaikuttavat minuun niin voimallisesti.Koska olen katkera siitä, että muut ovat löytäneet paikkansa, mutta minä olen ikuisella matkalla. Jääminen ei lopulta tyydyttäisi minua yhtään sen enempää, koska tila ympäriltäni olisi loppunut, vuodet vierineet katsoessa muiden elämiä, sellaisia eläimiä, jotka liikkuvat sulavasti maastossa, joka ravitsee ne. Miksi en siis miettisi, mitä voin uudessa tilanteessa saavuttaa.

"Teen vielä elämässäni jotakin, vaikka ne suurimmat valinnat on kaiketi nyt tehty. Sen kanssa pitää vain elää.  Se, että elämäni vierähti joissakin suhteissa väärien asioiden parissa, ei tarkoita, että elämässä ei voisi olla täydentäviä, oikeita asioita. Minulla on kuitenkin vielä Pariisin-matkat, laskuvarjohypyt, rakkaus, ystävyys ja minuus. Ehkä minun pitäisi luottaa siihen, että vanhana (jos niin on käydäkseen) tajuan, että elämä ei ollut minulle niin kamala kuin luulin, vaan että minussa oli ehkä vain liikaa yhdelle elämälle. Onko vielä aikaa? On, mutta ei kaikelle. Keskity olennaiseen; sateen jälkeen kirkastuu. Aina. Enkö olekin se ihminen, joka tekee asiasta kuin asiasta omansa."

P.S. Adelea ei vaan voi kuunnella liikaa. Someone like you.

Tämä matka.

Junassa istumista, bussissa istumista. Kaupungissa kävelyä; katsokaa miten piponi tupsu heiluu vinkeästi hiihdellessäni. Ihastuminen ikkunasta näkyvään valaistuun pyöreään esineeseen, juttuun, härveliin, sitä ympäröivään pimeyteen. Kupissa höyryävää glögiä ja lautasella joulutorttu. Yliopiston kahvilassa leijuu tiede, jos sen voi ajatella lipuvan ympärillämme, kietoutuvan meihin.Stockmannilla et koskaan päädy samaan paikkaan kahdesti, vaan rakennus sylkäisee sinut aina uuteen mutkaan, kohtaan. Vastaan tulee kokonainen osasto suklaata, kun odotit sukkia ja pyyhkeitä. Ratikka soittaa sinulle kelloa, kun olet sen edessä. Lupaat olla varovaisempi jatkossa. Mukaan tarttuu HaliCard, "paranee vanhetessaan". Ennustan kahvinpuruista maailmankaikkeuden ja universumin. Ambulanssi, paloauto ja poliisauto soivat kakofoniaa. Kuu voi pimentyä monella tavalla. Missä sinä olit?

P.S. Miun uudet kaverit. Ja onhan tuosta oikeinpuoleisesta kaverista (Cousin It - The Addams Family) tehty myös "päivitetty" versio...Feist -How Come You Never Go There-

Täydellisestä kakusta

Tai no, täydellisyys on suhteellista ja hyvin usein sekin katsojan silmissä, tai tässä tapauksessa maistajan kielessä. Mutta kieli, joka ei tästä tykkää, on häpeäksi makunystyröille! Koska eihän tässä ole muuta kuin suklaakakkupohja, kermaa, kermaa, sokeria, tiramisu-rahkaa, kermaa, sokeria, omenakaneli-marmeladia, kermaa, rusinoita. Ainiin ja taloussuklaata, sanoinko jo kerman? Ei siis voi olla pahaa!

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Ja itsenäisyyttä ja siihen linkittyvää vapauttahan voi ilmaista monella tapaa; puhumalla vapaasti, tekemällä vapaasti, harrastamalla vapaasti, heittämällä vapaalle, tai yksinkertaisesti vetämällä vapaasti kakkua heti aamutuimaan!

Boolista, suorasta palautteesta ja yhdestä "romanssista"

Täällä ollaan edelleen lomalla, ei ehkä niin kuin Anne ja Ellu, mutta silti, "Olen llllllomalla." Ja, jotta kenellekään ei-lomalaiselle ei tulisi paha mieli, totean, että tämä on kamalaa isolla hoolla. Koko ajan tuntuu, että pitäisi suorittaa, puurtaa, raataa ja takoa, kun rauta on vielä kuumaa. Mutta kun yrittää aloittaa, ei löydykään pajavasaraa. Toisaalta tilanne on juuri ihanteellinen sille, minkä perään olen kuuluttanut; go with the flow. Voi tosin olla, että kyynikko sisälläni huutaa vastaukseksi "gone with the wind!", mutta jätän sen huomiotta.

Viikonlopun tunnelmat jäivät plussan puolelle. Lauantaina kävin pikkujouluissa ja olin se, joka astelee toiveikkaana booliastialle, vain huomatakseen sen olevan tyhjä. Jälkikäteen mietin, että olisi kai pitänyt olla vielä sekin tyyppi, joka noukkii karambolat kulhon pohjalta ja imeskelee niitä... Boolin ehdyttyä ilta jatkui sitten muualla, ja sieltä käteen jäivät minusta lausutut sanat: "...ei me tähän istuta, sitä paitsi nää näyttää ihan vit*n tylsiltä". Lisäksi kuulin keskustelun ulkomaalaisten kohtelusta Suomessa ja erään kainosti lausutun toiveen; "tämä tykkäisi vähän halauksesta". Ja siinä melkein kyynel silmäkulmassa katselen, kun kaksi minulle tuntematonta ihmistä kietoutuu yhteen.

P.S. Loppuun sopii mainiosti Adele. On se vaan niin upea!

Vuoden viidenneksi viimeinen lauantai

Perjantai oli erityinen. Kavereita, vessankastajaisia, kitaransoittoa, musiikkia, viiniä, nakkeja ja karkkia. Mitä muuta elämältä voisikaan toivoa? Siinä asioita, joista nautin ja jotka ovat todellisempia kuin monet haaveet tai odotukset. Elämää vain, eikä mitään muuta.

P.S. Erityisen "jännittävää" on muuten se, miten eläinkuosit ovat pelkistä painetuista kuvioista jalostuneet 3D-muotoon (tiedättehän ne karvaiset vaatteet, jotka pahimmillaan voivat näyttää aivan yllekiedottavilta pölyhuiskuilta); en tuomitse... Mitä jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, onko lopputuloksena kenties tämä?

Comeback

Olen ollut poissa. Stressissä, paniikissa, epätoivossa. Viettänyt elämäni pisimmät vuorokaudet ja muokannut lauseita; heitellyt sanoja, editoinut ja deletoinut. Siinä sivussa yrittänyt istua viinilasillisella ja löytää aikaa itsellekin. Enkä ole "hifistellyt" elämällä, tehnyt numeroa jokaisesta täydellisestä suupalasta tai hetkestä, vaan pitänyt niitä asioina, jotka vain tapahtuvat minulle; tuovat kliseisesti ilmaistuna "väriä elämääni". Ja nyt kun kaikki se kiire on ohi, en tiedä, mitä tekisin. Pitäisi alkaa miettiä elämää. Ja joudun olemaan itsekäs. Mitä minä haluan, minä tunnen, minä toivon. Mutta kuka se minä on? Ja niin, tässä ei ole kyse kriisistä, eikä tämä ole epätoivoinen teksti, vaan sanoja täyttymyksestä, toisaalta hetkestä, joka on kaikista tyhjin.

"Mitä minä nyt teen, kun minun pitäisi olla valmis aikuiseen elämään. Minulla on koulutus. Ammatti, jota en halua tehdä ikuisuuksia. Mitä keksisin seuraavaksi? Ehkä syön kanelipullaa ja mietin."

On minulla haaveita, ja voi olla, että ne eivät toteudu koskaan. Mutta onko se huono asia? Jospa pitäisi vihdoin todeta, ettei ihmiselämä riitä kaikkeen. Voin hyödyntää sen siltä osin, kuin aikaa riittää. Se mikä jää kokematta, ei ollut minua varten. Siis, miksi keksiä 1000 ja yksi asiaa, jotka pitää tehdä ennen kuolemaa? Jospa tekisi vain yhden, nauttisi siitä ja ajattelisi, että sekin on enemmän kuin pelkkä haave tuhannesta. Eikä tämäkään ole epätoivoa, vaan toteamus: "Teen mitä teen ja se riittää."

"Ja nyt, minä olen lomalla."

Juon kahvia, kuuntelen musiikkia, leivon kääretorttua, luen kirjoja. Salaa ajattelen laminaattien väriä ja seinämaaleja, mietin mahdollista kotia. Uutta elämää, joka voi olla katastrofi, toisaalta mahdollisuus. Jospa nyt saisin sen toimimaan.

P.S.  Lana Del Ray - Video Games

Se tunne, kun elämä rulaa (ainakin hetken)

"Ehana päivä", en voi muuta hihkaista. Aamulla sekoitin kauraa ja ruista, 'miksailin ja skrätsäilin' in da kitshen. Sitten keitin kahvit ja sulatin mikrossa pullaa, jonka huomasin jääneen paistaessa lievästi raa'aksi, mikä ei sinänsä haitannut, koska taikinahan on aina parasta! Auringon paistaessa lähdin pyörällä luennoille, enkä jäänyt auton alle (päivittäinen kiitollisuuden aihe). Siellä hurahti neljä tuntia ja tajusin tulevani toimeen ihmisten kanssa onnistuen jopa väläyttämään huumorintajuani. Kommunikaation tulosta on turha avata enempää, mutta siihen liittyivät asiasanat: labra, ei ikinä, tanssiterapia, Ibiza, nudistiranta ja rantakunto.

P.S. Aamulla jammasin tätä, ja sitten taas iltapäivällä. Vanha on, tiedän, mutta onhan meillä oikeutuksena sanonnat: "golden oldie" ja "vanhassa vara parempi". Roisin Murphy - Let me know.

Päivän sana

Miulla on ikäkriisi. Puhun esimerkiksi koko ajan keski-ikäistymisestä. Ajattelen koko ajan puumia. Salaa mietin eläinkuosin olevan 'miau'. Ja luoja paratkoon, olen reiluna parikymppisenä alkanut jo nähdä itsenikin keski-ikäistyneenä. Vetelehtivä puuma varjossa oksalla lehvien alla, heiluttelemassa häntää ja roikottamassa tassua tylsistyneenä. Tuntien oloni vieraaksi ja epämukavaksi ympäristössä, jossa olen nuorimpiakin vain pari vuotta vanhempi. Toisaalta olo ei parane yhtään kolmikymppisten seurassa. Silloin tunnen olevani se "pentu", joka vielä leikkisästi härnää isompiaan ja värähtää kauhusta, kun kanssaihmiset alkavat muistuttaa Annea ja Ellua. Mikä on tämä välivaihe, jossa ollaan jo kömpelöitä nuoriksi, toisaalta liian vikkeliä vanhoiksi?

Anne ja Ellu + Kumman Kaa

Melankoliaa kaikuva kallo

Työntäyteisen kesän jälkeen yksittäisinä vapaapäivinä jää helposti vain liehumaan ja maleksimaan ympäri elämäänsä. Ahdistuu Excelistä ja toivoisi olevansa "jotakin ihan muuta", kuten ahkera opiskelija, joka ei heti ensimmäisen taulukointi -taistelun jälkeen luovuta ja juokse tehtäviä karkuun. Joka kiskaisee chinot jalkaan ja vetää pappalipan päähän. Siteeraa onnistuneesti feministikirjailijoita. Tekee kädellään kevyennäköisen, elegantin huiskauksen, eikä sellaista suurieleistä drag queen -heilautusta, jonka tarkoituksena on vain kyniä viimeinenkin sulka puuhkasta.

Minä sitä vastoin upotan käteni sitkeään taikinaan ja voilà uunista tursuaa ulos muhkea bostonpulla. Chinoja ei ole jalassa tai lippaa päässä. Eikä suusta vihmo feministisiä iskulauseita. Sen sijaan ilmassa leijuu kardemumma ja kaneli. Housut ovat kuluneet ja tukka sekaisin. Olen vain ihminen. Henkilö, joka tylsistyy käsiteltäessä lainsäädäntöä, saa puistatuksia iltaluennoista, piirtää niiden aikana lehtiöön merimaiseman, täyttää ristikkoa, mutustaa siinä sivussa riisipyöröä ja suklaata, naputtelee viestejä. Ahdistelee muita, ahdistuakseen itse vähemmän.

P.S. Mitään en ymmärrä, ehkä tässä lauletaankin rivoja.

Oink oink

Tein eilen elämäni onnistuneimpia (myös ensimmäisiä) pihvejä sianlihasta. Meinasin kirjoittaa ensin "possun", mutta siitä tuli mieleeni Nasu ja ne pienet, vielä söpöt porsaat. Innokkaasti nuuskiva kärsä ja kirkkaina tuikkivat silmät ja pitkät vaaleat ripset. Mielikuvissa Nasu tirisemässä rasvaisella kuumalla pannulla jalat sätkien. Eeeeeiiiii!

Soveltavassa keittiössä tyhjään leipäpussiin (jos ei tyhjä, syö leivät ensin) heitetään 4 rkl soijakastiketta, 2 rkl tomaattipyrettä, 1 rkl sweetchili-kastiketta, 2 rkl juoksevaa hunajaa, 2 rkl fariinisokeria, pippuria, currya ja paprikajauhetta sekä lihapihvit. Hölskytellään ja annetaan marinoitua jääkaapissa kaksi tuntia. Sillä aikaa surfataan netissä, syödään eilistä mustikkakukkoa vaniljakastikkeella ja sivuutetaan opinnäytetyö, taas. Otetaan lihat noin tuntia ennen paistamista huoneenlämpöön. Pannulle lisätään öljyä ja flooraa. Marinadi pitäisi kai pyyhkiä pois, minä heitän senkin pannulle. Kypsytys ja lopussa loraus (meni vähän enemmän) kermaa ja haudutus. Syö ja tarjoa myös muille.

P.S. Muita huomioita menneiltä päiviltä. 1) Pojan on helppo päteä hakeutumalla naisvaltaiselle alalle ja leipomalla kakku ("ihanan kosteaa", "onko tässä mantelia" (ei), "leivoitko itse? (kyllä) "ihanko totta", "hienoa!") 2) Kannattaa ostaa manbag ja miettiä vasta sitten, kehtaako sitä todella käyttää.

Kyllä täälläkin osataan nauttia elämän pienistä asioista

Olen koko kesän lähinnä rypenyt negatiivisissa tunnelmissa ja harmitellut sitä, miten olen joutunut olemaan kesätöissä kaukana kotoa. Olen puhunut/ajatuksissani kiljahdellut/marissut/voihkinut kesän kivojen tapahtumien perään sen sijaan, että olisin kiinnittänyt huomiota siihen, mitä todella olen kesän aikana saavuttanut. Olen nyt pohtinut pääni puhki ja olen ihan suhteellisen tyytyväinen; tajusin nimittäin, ettei tämä kesäaika nyt täysin hukkaan mennytkään.

Söin pehmiksen. Kävin terassilla. Yritin kiivetä puuhun päätyen vain roikkumaan oksalla. Hyppäsin reppuselkään. Tuhosin kavereiden kanssa pari lautasellista nachoja. Popsin vattuja, viinimarjoja ja karviaisia suoraan pensaasta; mansikoita sain pelkiltään yhden (oikeasti). Ongin ja sain ylös yhden särjen. Pujotin kiemurtelevat madot koukkuun toinen silmä kiinni. Ampiainen tuli sisälle huoneistoon. Löyhyttelin (kirjaimellisesti) sen takaisin ulos. Toisen ampiaisen takia kiljahdin. Perhosta kavahdin. Yhden mansikkakakun sijaan maistelin kolmea. Kävin kalamarkkinoilla. Kuuntelin aamuhartauksia radiosta kymmenen viikon ajan, joka aamu. Nousutahdeissa soi klassinen. Istuin kalliolla, mattotelineellä, verannalla, nurmikolla, penkillä, lattialla, ikkunalaudalla, keinussa, satulatuolissa, bussissa, junassa, kahvihuoneessa, (vessassa). Hiiri juoksi polun poikki.

P.S. Parempi olla mainitsematta kesän jäljiltä viimeistelemätön opinnäytetyö tai se että, kesän jälkeen osaan nimetä Gossip Girlin keskeisimmät henkilöt...

"Boho-chic" kaiketi...

Olen monesti miettinyt dilemmaa "farkkutakki, vaiko eikö?" Eräs tekemäni muotirikos joskus oli vetää ylle samaa sinistä sävyä olevat denimrytkyt. Edelleen punastun ajatellessani sitä hirveyttä ja ihoani pitkin leviää kylmä värähdys, joka ei todellakaan ole yhtä positiivinen tuntemus, kuin se joka valtaa mielen, kun täytekakussa viimeiset suupalat ovat melkein pelkkää kermavaahtoa (mmm),  joku jää katsomaan hymysi synnyttämiä ryppyjä tai aamulla venytellessä tulee se sellainen euforinen tuntemus, jota ei voi edes sanoin kuvailla; jäsenet vain loksahtavat paikoilleen. Ehkä tästä syystä en ole liiemmin innostunut denimistä muuna kuin housumateriaalina. Kaikesta huolimatta keväällä rakentamaani asukokonaisuuteen ilmestyi farkkutakki. Lisäksi tajusin, että denimiä saa nykyään yhdistellä rohkeastikin, mikä sinänsä ei saa minua luopumaan ajatuksesta "se on joko takki tai housut".

P.S. Ja ehkä tässä asukokonaisuudessa minua viehättää paljon muukin kuin pelkkä farkkutakki. Se on vain tuo "viileys", joka synnyttää ajatukset: "mä kävelen tässä kadulla ja TE väistätte mua", "ei ole mun vika, että sanotte jotakin, mihin on pakko vastata ivallisen ironisesti" ja "are you talking to me?"...Eli tarkasti ilmaistuna tuossa asussa mulla olis joka päivä miesten PMS.

Kun kesä mennyt on...

Kieltäkää vaikka kolmesti minut, mutta silti kajautan ilmoille: "Ihanaa, kun on viileää." Illalla jalat ovat kohmeessa ja varpaita on mukava  kipristellä peiton alla; aamulla syksyn ensimmäistä kylmää viimaa on helppo hengittää; ulko-ovesta astuessa poskipäitä nipistää kevyesti. Tuulen kelmeä lupaus tuo myös lämmittävän ajatuksen, joskin yliromantisoidun, elokuisesta terassista lämpölampun alla, vielä oranssina hehkuvasta illasta ja kylmästä kuohujuomasta. 

Syksy synnyttää  kaipuun luoda jotakin uutta, ehkä kompensoida kaikkea sitä, mikä ympäriltä kuolee tai häviää pimeän talven tieltä. Ihmismieli alkaa etsiä keinoja lämmittää itseään. Joku leipoo sienipiirakan ja maistelee siinä sivussa lasin (pullon) viiniä, yksi odottaa päivää, jona saa  pukeutua uuteen syystakkiin (3 uuteen takkiin), toinen alkaa rakennella uusia kirjoitelmia (harlekiineja) ja kolmas pimputtaa kömpelöitä sävelmiä ulos pianostaan (muistuttaen kovasti kissanpolkkaa). Kaikilla heillä on kuitenkin yksi päämäärä; tuntea olonsa kotoisaksi ja käpertyä pieneen idylliin. Mikään ei lämmitä enemmän, kuin mahdollisuus rajata minuutensa taas pieneen tilaan lähelle itseään, kun on koko kesän ollut avoinna maailmalle.

Itse, henkilökohtaisesti, "ihan omalle kohalle" (Jopea lainatakseni), mutustan aamulla kaurapuuroa voisilmällä, haaveilen syksyaamuista ja kaakaosta, neuleliivistä, uudesta tukasta. Ja silti syksyn selvästi vallatessa alaa mielessäni, tai ehkä juuri siksi,  yllyn vielä hetkeksi hytkymään voimabiisin tahtiin.

P.S. Miun voimabiisi lievästi "disco meets drag queens"- versiona. Eli niin minua.

Eilisen jälkeen

Leivoin marjapiirakan. Poimin sunnuntaina mummolan pensaista punaisia viinimarjoja ja vadelmia. Haikeana katselin vielä raakoja luumupuun hedelmiä. Pihan perällä siintävää lampeakin tihrustin, sitä lammikkoa, josta saa ahvenia ja jopa särjen, jos on tarpeeksi taitava kalamies. Kotona maistelin vadelmia. Sekoitin taikinan muruksi. Haarukalla nypin massaa. Heitin sekaan vähän lisää jauhoja. Rikoin munia, kaadoin maitoa, voitelin vuo'an. Levitin kiiltävän massan ja heitin pinnalle punaiset marjat. Sekoitin täytteen ja valutin sen päälle. Pinnalle ripottelin murua. Paistoin hartaudella ja leikkasin ahnaudella. Pehmeä ja lämmin, mehevä ja kirpeän makea. Ulkona jo viileä tuuli ja sen mukana lähestyvän syksyn vaimea tuoksu; nanoluokkaa. Onneksi.

Viikonlopun saldo

Luumupuissa vielä vihreät hedelmät, pensaat notkuvat kirpeitä viinimarjoja, omenasato jää seitsemään. Mato-ongella pyydystetty särki ja yksi iloinen kissa. Monta iloista hyttystä humaltuneena verestäni. Muutama selattu naistenlehti. Voilla leivottu tiikerikakku. Kaupassa tyhjät leipähyllyt, sivussa kaksi pullapitkoa. Pakotettuna syön ilman lisäaineita ja leivon itse. Tuoreita sämpylöitä rasvalla ja juustolla. Taivas?

Illalla sitä lupailee kaikenlaista

Makaan sängyllä ja katselen kattoon. Mietin tulevia neljää viikkoa ja sitä, miten toivon niiden liukuvan ohi niin nopeasti, etten edes huomaisi. Karkaavan käsistä kuin saippuapala ennen pumppupullojen invaasiota. Tulen siihen tulokseen, että jäljellä oleva aika tulisi hyödyntää tehokkaasti ja lupaankin kesäisessä hämyssä (eli valossa) pyhittää tunnin illassa opinnäytteen viimeistelylle. Seuraavana päivänä huomaan siirtäväni aloittamisen yhdellä illalla eteenpäin. Selvää on, etten neljän viikon päästä ole edennyt rahtuakaan. Sen sijaan aika on velttoillessani lentänyt kuin siivillä. Mikä siinä onkaan, että pitkä aika tuntuu mentyään niin lyhyeltä? Kuin se olisi kestänyt vain hetken. Ehkä kyseessä on Thomas Mannia vapaasti lainaten tottumuksesta; Kun tietty asia muuttuu rutinoituneeksi toiminnaksi, ajankulu ikään kuin nopeutuu. Pitkä ajanjakso on samanlaisena toistuessaan kuin yksi päivä. Muutenkin Mannin ajatteluun tukeutuen on todettavissa ettei aikaa voida määritellä vain sekunneissa ja minuuteissa. Tämä päätelmä siksi että aikamääreet eivät tulkitsijasta riippuen ole yhtä pitkiä, vaan yhdelle 10 sekuntia on ikuisuus, toiselle silmänrapäys. Ajan tulkinta riippuu siis yksilöstä ja esimerkkinä tästä sanonta "odottavan aika on pitkä". Kelloa tuijottaessa viisarit tuntuvat olevan kuin liimattuja asentoonsa, eikä voida todellakaan puhua sekunneista sellaisina kuin ne normaalisti kokisimme. Aikakokemukseemme vaikuttaa siis moni tekijä, kuten jo mainitut rutinoituminen ja ajan kululle asetetut vaatimukset, mutta myös toiminta (action) sekä toimimattomuus (no action). Siivotessa, tiskatessa, koiraa ulkoiluttaessa, kirjoittaessa aika tuntuu juoksevan, kun taas "Äiti, mulla ei oo mitään tekemistä" -olotilassa sekunti on kuin vuosi kohti kuolemaa. Siksi olenkin kiitollinen vikkelälle alitajunnalleni, joka kaiken tämän tiedostaen veti eilisiltana esiin vanhan, mutta toimivaksi todetun idean tekemättömistä kouluhommista. Ainahan käy niin, että alussa todetaan voitonriemuisena: "Hyvin ehtii, vielä neljä viikkoa aikaa! Piis of kake." Ja lopulta todellisuuden iskeytyessä tajuntaan parahdetaan: "Enää yksi ilta ja yö aikaa, prkl! Mihin tää aika oikein menee?"

P.S. Tähän erittäin selkeään aika-ajattelu-piperrykseen liittyen löytyi loppukevennykseksi kovalevyltä asukokonaisuus, jossa yhdistyvät hienosti persujen Veltto, Esa Saarinen, Batmanin arkkivihollinen Pingviini, aina ihana pallokuosi sekä ripaus glamröyhelöä.

Kyllähän sillä oli hetkensä

Eilisellä päivällä. Siskon konfirmaatiossa pidätellyt kyyneleet. Ajan kulumisen tuottama hämmennys. Loistava ruoka. Liikaa kahvia. Aurinko ja helle, kuumana vellova ilma. Vihreä nurmikko ja pussikaljaa. Auringonlaskussa pariskuntien yhteensulautuneet silhuetit. Yritys kiivetä puuhun. Kaarnan repimä iho. Kesäillan haikeus ja ihmissuhteiden hankaluus. Kirkkaina loistavat tajunnan hetket, vielä hämärämpi tajuamattomuuden ikuisuus.

P.S. Kiitos kakuista ja eilisestä ystävälleni uimamajasta.

A:sta B:hen pikapikaa, valonnopeudella

Piipahdan nopeasti kotona. Olo on kuin olisi tullut lapsuuden kesälomamatkalle mummolaan. Aurinko paistaa hiljaisille pelloille. Junassa puhelias rouva, joka tarjoaa sulanutta Fazerin suklaata ja pähkinäpussia avatessaan kysyy: "Pidätkö pistaasipähkinöistä." Rouskuttaa niitä siinä vieressä: "Vähän ovat kuivia." Parin penkkirivin päässä pariskunta, joka pelaa kännykkäpeliä ja ääntelee demonstraation nimissä lapsekkaan kimeästi: "Bim, bing, pim, piuu, fiuu, diu..." Mario siellä kai loikkii. Yritän siinä lukea Carpelanin Myöhäisiä ääniä. Pidän tyylistä kirjoittaa, kuvailla, runsassanaisesti, runollisestikin. Juna ei ehkä ole oikea paikka sille, tai sitten tasoloikkapeli, nuorten aikuisten kikatus, sormenjälkien kuvioimaa suklaata tarjoava rouva, junan kolina sekä ulkona viritettynä soiva kesä kohtaavat hienosti runollisen proosan.

Illalla näen lattialla viiden senttimetrin patjan, kuin leirillä. Tummansininen ja valkoisten kukkien kuvioima. Levitän lakanan ja nukahdan. Aamulla paistan mustikkakukon. Miksei kenen tahansa elämä voisi joskus olla vähän idyllinen?

P.S. En muuten ottanut sitä junan ikkunalla levännyttä suklaata, olihan se täynnä sormien kuvioimaa yksilöllistä printtiä. Sitäpaitsi käsien ranskalainen manikyyri ei peittänyt rouvan multaisia kynnenalusia. Ihana hän silti oli.

Älkää ihmeessä lukeko

Kolmessa viikossa on tapahtunut paljon. (En ala voivotella; "voi kun en ole päivitellyt plokkii miesmuistiin", kun eihän tätä kukaan edes lue!) Menen suoraan asiaan. Olen asunut merikaupungissa ja ollut töissä. Saanut palkkaa ja tuntenut itseni vihdoinkin aikuiseksi. Syönyt saman viikonlopun aikana loisteliasta kakkua ja pahan happy meal -aterian. Mikä ihana kontrasti. Olen myös ikävöinyt kavereita. Tuntenut laidasta laitaan. Seilaillut myrskyisillä vesillä. Huojunut aalloilla. Syönyt mikromannapuuroa, pihistellyt. Katsonut aurinkoa väsymyksestä tummuneiden lasien läpi. Nukkunut, kun kuu pimeni. Aamuisin laulava lintu kuulostaa trooppiselta. Aamu-tv ei tule kesäisin kuudelta. Kolmosella pyörii chatti. Aamupalalla kuunnellaan aamuhartautta. Juhannuksena en juhlinut. Satoi, ja mutustin mummon paistamaa pannukakkua. Kuulin radiosta maailman kamalimman laulun. Luin kirjan, mahdollisimman merkityksellisen. Nyrpistin nenääni kevyelle kesälukemistolle.

P.S. Tämä ei ole kuvablogi juuri selviävästä ilmeisestä syystä...

...ja.

Tissit otsalle!

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta sille voi aina nauraa

OLEN...

Aiheuttanut metsähiirelle sydänkohtauksen. Itkenyt ja saanut lohdutusta biologiäidiltä. Pidimme hautajaiset. Fanittanut Spice Girlsiä. Kerännyt kuvia ja tarroja. Olin ainoa poika, joka teki niin. Lukenut yhden Neiti etsivä -kirjan. Toinen jäi kesken. Se oli huono. Niin kuin ensimmäinen olisi ollut yhtään sen parempi. Lähes pyörtynyt Linnanmäen mustekalakarusellissa. Äiti pelasti minut taas ja piti kiinni takinliepeestä, jotta en valahtaisi alas laitteesta. Myöhemmin katselin huonovointisena, kun äitini söi hampurilaisen, kierreranskalaisia ja vohvelin hillolla ja kermavaahdolla. Minä en voinut ajatellakaan ruokaa. Kuvotti, vatsa oli turta. Ostanut satasella farkut ja pitänyt niitä kerran. Ne olivat kamalat. Lahjoitin ne eteenpäin. Saanut suihkauksen hajuvettä silmille. Tapahtui päiväkodissa roolileikkipäivänä. En tiedä, miksi kampaaja oli minulle vihainen ja halusi minun kärsivän. Ehkä lapsuuden roolileikin takia nykyinen tukkani on "reuhka". Pitänyt lapsena mummoni minulle ompelemaa hametta. Vain harva lapsi saa kokeilla erilaisia rooleja ja identiteettejä niin vapaasti kuin minä sain. Minusta tuli mikä tuli. Ollut taustatanssijana laivalla, kun serkkuni lauloi karaokessa Sinisen ja valkoisen. Muistan, että mikrofoni oli painava. Saimme palkinnoksi jäätelö -ja mehulipukkeita. Ollut ravintolassa ja minut on yritetty iskeä repliikillä: "Mennäänkö hotelliin?" Sen esitti mies. Vääränlainen. Mennyt ravintolan vessaan ja saanut kaksi miestä ihmettelemään ovatko he oikeassa vessassa. Leikkinyt kesällä järvessä vedenihmistä ja talvella lumipenkassa lumileopardia. Tuominnut isäni leipomat sämpylät terveyspulliksi. Pissannut samaa miestä silmään. Pelastanut lapsena kissan kadulta, antanut sille maitoa ja päätynyt lipittämään juomaa samalta lautaselta. Isäni heitti kissan pihalle. Itkin. Pitänyt päiväkirjaa, ja kirjoittanut siihen, mitä lukuaineita meillä oli koulussa. Pidin päivittäistä lukujärjestystä. Bestseller!

P.S. Sillä vuosikymmenellä, jolla PVC oli haluttu materiaali. 

Saisinpa pitää tämänkin hetken ikuisesti

Kirjallisuudessa, etenkin kotimaisessa, on jo pitkään ollut "trendinä" käsitellä muistia ja muistamattomuutta. Ehkä siksi, että aiheeseen liittyy aina syvimpiä inhimillisiä kipupisteitä. Muistaminen hukuttaa tukaliinkin muistoihin, kun taas muistamattomuus verhoaa mielen alati pakahduttavampaan ahdistukseen itsensä menettämisestä. Mikään ei ole kai kauheampaa, kuin katsoa palapeliä, josta "joku" ottaa keskeltä pois palan palalta ja lopulta jäljelle jäävät pelkät reunat. Ne antavat kyllä rajat kokonaiskuvalle, mutta jättävät lupauksensa sisällöstö lunastamatta. Mietin tätä saadakseni itseni uskomaan, että kokemukseni ovat yhtä arvostettavia jokaisena hetkenä, jopa tässä suvantovaiheessa, jossa jännitetään tulevaa kesätyötä, kerätään rohkeutta elää vähän enemmän, tanssitaan yksin muuten niin hiljaisissa huoneissa ja parannellaan hyttysenpistoja.

P.S. Clare Maguire - The Shield And The Sword

Kovat kurvit

Ristiriidat ovat aina nautinnollisimpia. Se hetki, jossa kaksi asiaa riitelee keskenään, ei voisi olla kauniimpi. Tämä pätee kaikkeen elämässä. Ruoassa makea ja suolainen, vaatteissa istuva ja löysä, parisuhteessa viha ja rakkaus, jopa ajattelussa esiintyy ristiriita vapauksineen ja rajoineen. En tiedä, mistä kaikki tämä nousi esille. Ehkä kesäpäivä oli otollinen ajatella luontoa ja siinä esiintyvää jatkuvaa liikettä uuden syntymisen ja vanhan kuolemisen välillä. Tai sitten nämä kuvat inspiroivat minua, yhdistäen tietyn kovuuden ja uhkean muodon sekä pakottavan tarpeen keksiä jotakin oikeaa sanottavaa korean pinnan vastapariksi.

 

Tilda Swinton for Another magazine

Uneton jossakin, kaukana Seattlesta

Vietin unettoman yön. Heräsin puolenyön jälkeen ja arvioin silmäluomieni raskautta asteikolla 1-10 sellaiset kolme tuntia ennen kuin nukkumatti armollisesti vaivutti minut takaisin väkinäiseen uneen. Niiden muutaman valvotun tunnin aikana suu kuivui useammin kuin kerran, vessassa piti käydä ja peittoa oli ensin liikaa pääpuolella, sitten jalkopäässä. Toisaalta ehdin myös pohtia, mitä sanoisin erinäisille ihmisille, jos koskaan heihin törmäisin (sosiaaliset fantasiat) sekä sitä, miksi elämä ei koskaan mene niin kuin toivoo. Tai oikeastaan miksi muiden elämä menee, mutta oma ei. Mietitäänpä tilanne, jossa esiintyy herra/rouva X. Hän asuu kauniissa kaksiossa alueella, jota kukaan ei ole vielä "löytänyt" ja josta ei olla jaariteltu miljoonassa sisustuslehdessä tai lifestyleblogissa, eivätkä asunnonvälittäjätkään ole viilanneet hintoja ylöspäin sellaisiin fraaseihin tukeutuen, kuin: "ainutlaatuista asumista keskellä, mutta silti ei missään", "miljöö joka henkii vanhaa  ja sykkii uutta (hometalot vs. betonilähiöt)" tai "Koti sinulle, joka haluat boheemit naapurit (juopot), marimekkoon pukeutuvat mummot (riivinraudat), ompelimon kivijalkaan (lisää riivinrautoja) ja tuoreet pullat lähileipomosta (alepan paistopiste)". Tuolla alueella asuu siis herra/rouva X, täydellinen yksilö. Hän syö luomua, saa leikkokukat pysymään hengissä kolme viikkoa niin, että kukat palaavat pari kertaa nuppuvaiheeseen ja puhkeavat uudelleen loistoon. Hän lainaa ystävilleen levyjä, järjestää illallisia ja piknikkejä. Hollandaise on aina sopivan paksua, eikä se koskaan juoksetu. Viinikorkki ei avatessa luiskahda sisälle pulloon ja luonto on kesällä Eden. Opiskelu on raskasta, mutta siinä sivussa on silti aikaa murustella omatekoista briossia taloustieteenkirjojen väliin. Mitä me tästä ajattelemme? &%¤/#%. Olemme kateellisia, haluamme samaa. Emme tahdo ajatellakaan omia koristekasvejamme, jotka nahistuivat päivässä, cd-levyjä, jotka jäivät lainatessa sille tielleen tai palautuivat vähintäänkin naarmutettuina, kaveria, joka örvelsi kuoharipäissään piknikin pilalle, luontoa joka kuhisee punkkeja borreliooseineen ja itikoita malarioineen tai kastiketta, joka on siivilöity pari kolme kertaa siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi. Kamalaa! Ei ihme, etten saanut unta. Otin yön pimeydessä harteilleni koko kansakunnan katkeruuden, syvimmän alhon, tunteiden mustan aukon. Parasta lopettaa, tai en nuku tulevanakaan yönä.

Yhdestä huoneesta toiseen

Eilinen meni lievän ketutuksen sumentamassa kuplassa. En oikein tiennyt, miten päin olisin taas ollut itseni kanssa. Ilmeisesti pääpuoli lattiassa ja ketarat katossa. Kaupan kassallakin jäin katsomaan tyhjyyteen ja myyjä oli sen näköinen kuin olisi aaveen nähnyt. Tänään odotan marjapiirakkaa ja nautin yksinäisyydestä, joka valuu iloisen melankoliseen tanssiin muistuttaen pulun soidinmenoja. Kädet vispaavat selän takana ja kurkku kurlauttelee ilmoille vihjailevia konsonantteja. Näin meillä. Ainiin ja kyllä se peppukin vähän hytkyy. 

P.S. Jennie Abrahamson - Look Down Our Road

Käsitteellistetään maailmaa

Ei taida olla mitään sanottavaa. Silti tekisi mieli tuhlata aikaa joutavaan raapusteluun. Kertoo paljon uskosta omaan asiaani, jos ilmaisen sen "turhana raapusteluna". Mutta mitä olisi elämä ilman turhaa? Jos sitä ei olisi, olisiko mikään merkityksellistä. Tai jos ei olisi ympyrää, olisiko neliötä? Jos ei olisi pitkää, mikä/kuka olisi lyhyt? Tarvitsemme vertailukohdan, jotta voisimme käsitellä maailmaa. Havaita ja antaa merkityksiä. Siksi teen ihmiskunnalle palveluksen, kun "raapustelen turhia". Annan merkitykselliselle sen merkityksen, antamalla vertailukohdaksi täyttä höttöä. Mikä sinänsä on ihan sama, koska kaikki nykyihmiset haluavat kuitenkin valmiiksi nähdyn maailman, eli miljoona kuvaa siitä miltä jonkun kotona näyttää, mitä hän on syönyt tai vetänyt kaapista päälleen. Kukaan ei jaksa käyttää mielikuvitustaan ja kuvitella pelkän tekstin perusteella, että huoneeni on semisotkuinen (huom: Olen pessimisti; huoneeni ei ole semisiisti!) minulla on värikäs kukallinen täkki sänkyni peittona, aamupalaksi söin karjalanpiirakkaa, jossa oli rapea ohut kuori ja pehmeä sisus. Kananmuna sen päällä oli seitsemän minuuttia kiehuvassa vedessä. Olin kuulevinani vaimeaa piipitystä, kun vesi alkoi poreilla. Kävin kävelyllä. Ulkona oli ihanan lämmintä, ihmisillä oli shortsit. Minulla oli lapaset mukana varmuuden vuoksi. Join kahvia, mustana. Seurana pullaa ja pahaa torttua, jonka sisällä oli kreemiä, joka maistui siltä kuin olisi lappanut margariinia suoraan rasiasta. Päällä minulla on ollut jo kollarit ja pillifarkut, autenttinen New York -huppari, yöpaita, musta takki, tennarit. Tukka on nutturalla. Puhelimen muistissa tekstari ja pyyntö lähteä joenpenkalle istuskelemaan.

P.S. Jotta eksistentiaalifilosofinen näkökulma näkyisi myös ulospäin, taidan ottaa vaikutteita pukeutumiseen jostakin toisesta todellisuudesta.

Haussa vähän käytetty, yllättävä "tekijä"

Mie tarviin kunnon "jytkyn" miun elämään. Jotain todella mullistavaa, mikä pistäisi pasmat ihan sekaisin. Vähänkö tällainen muutoshaluton ja nihkeä tapaus kuin minä saisi uutta haastetta, jos vähän pitäisi ravistautua entisestä. Mie taidan oikeasti valmistumisen jälkeen kadota Ibizalle tai Etelä-Ranskan rannoille, ryhtyä tarjoilijaksi rantabaariin ja hätistellä mursunviiksisiä saksalaisia tai niitä jotka ovat ahtautuneet kolme kokoa liian pieniin speedoihin tai miehiä, jotka voisi laittaa ulko-oven eteen makaamaan eikä kukaan erottaisi niitä kynnysmatosta. Höh, olenkohan mie vähän masentunut/yksinäinen/katkera? Voisi olla, että miun vaikutuksesta Ibizankin aurinko sammuisi.

P.S. Jytky -sana on syntynyt näin: Eräs jonka-nimeä-ei-mainita, tokaisi aamulla noustessaan "valtaistuimelta": "Tulipas jytky!"

Syypää hätään mimin vävy ulle!

Vaikka vietin syntymäpäiviä ja vanhenin taas ikävästi vuoden, olen lähiaikoina ollut kauhean kiinnostunut anagrammeista. Otsikonkin olen pyöritellyt ihan omaksi ilokseni. Mutta palataan synttäreihin, jotka vietin uinuvassa ilmapiirissä mummoni luona. Ihanaa oli. Sain kääretorttua ja jos minkälaista muutakin kakkua. Suu oli täynnä kermatorttua, kun mummoni alkoi ensimmäisen palan aikana voivotella, että "jos ei ota toista palaa, mummi luulee, ettei torttu kelpaa", ja pakkohan siinä oli sitten toinen pala ottaa (lue: pakko ja pakko, mielelläni otin). Kaiken kaikkiaan siis ihan mukava päivä, vaikkakin aloin potea hirveää ahdistusta karttuvista vuosista ja hitaasti, mutta varmasti lähenevästä biologisen kellon kuminasta. Vielä on aika vaimeaa tikitys, mutta voin oikein kuvitella, miten kellot selkäni takana virittäytyvät päämääränään jylisevä BUMTSIBUM. Toivottavasti naminamit eivät jää saamatta...

P.S. *Hyvää syntymäpäivää minulle!

Hei laukkaa ratsu Reima...

P.S. Vielä, kun ilma on hiukan kolea, sillalla tuulee ja mieli on kuin kedolla kirmaava hevonen. Ja etenkin, kun haluat muistuttaa kuningataräitiä ratsastamassa ylämailla.

Svante

Aamulla heräsin luullen jonkun tunkeutuvan asuntooni. Tai siis lähinnä, että joku oli erehtynyt kotiovesta, koska olin kuulevinani oven aukeavan ja sieltä raosta kuuluvan: "Ups." Hetken manasin, että tämä se tästä vielä puuttui; odottamattomia ventovieraita kello kuusi aamulla. Onneksi kaikkeen löytyi kuitenkin luonnollinen selitys: väliovi oli auennut ilmavirran vaikutuksesta ja se "ups" oli jotakin unista aistiharhaa, eikä suinkaan eksynyt matkalainen. Toisaalta, mitäköhän olisi tapahtunut, jos tilanne olisikin ollut toisin...

Minä: "Öh, kröh, pöh, nöf." (unenpöpperössä)
Hän: "Mä lyylin, että mä ashun thässä." (Miks miun yritys kirjoittaa humaltuneen repliikkiä, kuulostaa suomenruotsalaiselta Svantelta?)
Minä: "Häh?"
Hän: "Mut täällähän ashutkin shä. Ooookhkoo. Mä meen phoish."
Minä: "Miten sä ylipäänsä pääsit sisään?"
Hän: (näyttää jotain hakasta) "Thiirikoimalla. Älhä kherro kellekään, mut oon eksh-rikhollinen."
Minä: (*APUA!)
Hän: "No moro!"
Minä: (Vaihdan lukot, soitan poliisit, pelkään henkeni edestä, vikisen ja vedän peiton korviin!)

P.S. Aika hataraa kuvitelmaa/juonen rakentelua. Mikä helpotus!

"Mul ei oo mitään tekemistä!"

Tiedättekö sen ihmistyypin, jolle ei koskaan tapahdu mitään ja joka valittaa toisille, ettei ole mitään tekemistä. Ja joka älähtää tyytymättömänä, kun vastaukseksi tylsyyteen tulee jotakin vielä väsyttävämpää, kuten siivoa!/lue!/mene ulos! Monesti nämä ihmiset eivät vain tajua hommailleensa yhtään mitään tai eivät osaa arvostaa tekemisiään. Siispä minunkin pitää, tuon ihmistyypin edustajana, oikein hikikarpaloita puserrellen ja aivot sauhuten miettiä, mitä olenkaan tehnyt viimepäivinä. Hmmm...olen saanut opinnäytetyömittaukset tehtyä  ja siinä sivussa vähän panikoinut, kiroillut, ollut hurjan nälkäinen, kiroillut lisää, juonut kahvia, mutustanut keksejä, nähnyt unia tomaateista, joista piti ottaa verinäytteitä sekä homohäistä, joihin Tarantino ei vaivautunut paikalle, vaikka kuinka Travoltan ja Teri Hatcherin kanssa odoteltiin. Lisäksi olen levännyt eli herännyt joka aamu ennen seitsemää, leiponut suklaa-rusina-keksejä, jotka levisivät kovin, ulkoillut ja tiskannut neurottisena kahden astian tiskivuoria.

P.S. Eikös se muuten ole aika hälyttävää, jos ei muista duunailleensa mitään, etenkin jos on duunaillut...

Svimma

Muistan edelleen tuon virheen yläasteen ruotsinkokeessa, kun piti kirjoittaa uida ja minä kirjoitin svimma. Ehkäpä assosioin heikotuksen urheilulajiin, joka koulun liikuntatunneilla oli kamalin; uintiin ja  kylmää veteen, ainaiseen kilpailuun ja ajanottamiseen. Mutta tosiaan; "Nu svimmar jag." Ja ei johdu tällä kertaa uimisesta tai  muusta liikunnasta. Yhtäkkiä vain iski kamala heikotus. Tuntuu sellaiselta kevyen raskaalta, voimattomalta. Keitän kahvit. Santsaan vaikka ei pitäisi yöunten kustannuksella. Hypokondrikko -ei niin syvällä sisälläni- on tällä kertaa hiljaa, eikä ala tarjota sitä sun tätä vaivojeni selittämiseksi. Hyvä niin. En juuri nyt jaksaisi Sinikka-Pirittan diagnooseja. Nimesin luulosairauteni SP:ksi. Ihan huvikseni vain.

P.S. Näissä tamineissa lähtisin lenkille, jos Sinikka-Piritta saisi minut vakuuttuneeksi, että juoksemalla ympyrää saisin ikuisen elämän.

Mitä tapahtuu, kun Mars asettuu 56° kulmaan Venukseen nähden?

Sitä alkaa oikeasti miettiä omaa elämäänsä, kun...kun...sitä vaan alkaa miettiä. Ja hirveästihän ei pitäisi aiheella päätänsä vaivata. Se on kuin pohjaton suo, jossa voi pyöriskellä iäsyyksiä, lopulta tajuten että senkin ajan olisi voinut käyttää paremmin. Lakoninen ääni voisi tosin todeta: "Turhaa enää siinä vaiheessa miettiä ajantuhlausta kun suon pohjattomuus konkretisoituu, koska sittenhän aikaa ei enää ole". Mutta koska miulla nyt sattuu olemaan "luppoaikaa", voi sen hyvin käyttää listaamalla, mitä elämään kuuluu juuri nyt tänään, tässä ajassa, tällä kellon lyömällä, tämän hetkisellä marsin asemalla venukseen nähden sekä näillä näppäimillä. Miinus tietenkin ne sekunnit, jotka menivät ajankohdan toistamiseen.

• Mietin edelleen, miksi sämpyläni eivät kohonneet toissapäivänä?
• Dominokeksit ovat hyviä.
• Elbow. Ei ole kipeä, vaan brittibändi.
• Mistä miun unet oikein kumpuavat? Viime yönä näin unta, jossa äitini ripusteli valosarjoja seiniin pultattujen puukorien sisään. Lamput kuumenivat kovasti ja laatikot syttyivät tuleen. Siirsimme valot takanreunukselle.
• Olen lähisiwan vakioasiakas (todella tärkeä huomio).
• Puutarhaetsivät -sarja, jossa kaksi keski-ikäistä naista istuttaa daalioita ja ratkoo samalla murhia.
• Laskut pitäisi maksaa.
• Aika turha lista. 
• Mietin miksi pääsiäisherkuista toinen näyttää ja toinen kuulostaa ihan pas**lle?

P.S. Olenko ainoa, jolle tulee sanoista "näillä näppäimillä" mieleen sellainen lipevä keski-ikäinen kielellä suupieliään lipova, hikisiä käsiään yhteen hankaava tosielämän Harjakainen, joka on kammannut kaksi hiussuortuvaa kaljun peitoksi?

P.P.S. Aika on sitten erikoinen käsite. Sitä voi käyttää, tuhlata, hukata, murehtia, jakaa, ostaa, ottaa, voittaa ja antaa. Ihan kuin jotain fyysistä materiaa. 

Tutkimattomia ovat untenmaiden polut

Mie näin pitkästä aikaa unen, joka oli niin sekava kuin unien pitääkin olla. Täynnä alitajunnan uudelleen muokkaamia tosielämän aistihavaintoja. Jotenkin näkemisen jälkeen on olo vähän omituinen.

"Isoja ikkunoita, iso rakennus. Sairaala, joka muistuttaa ulkoa enemmän kasvitieteellistä puutarhaa. Pimeät käytävät. Iltavuoro tai yön hiipivät tunnit. Kopiseva lattia ja pari jykevää pilaria. Katto jossain taivaissa. Ikkunanpesua kesätöiksi. Osoitan yhtä ikkunaa, jossa rasvaisia sormenjälkiä. Kuulemma koristelasia, eikä suinkaan likaa. Yhdessä huoneessa avautuva näkymä; lampi ja lasinen uimamaja, utuinen maisema ja läikehtivä vesi. Leiriläisiä tulossa. Oven ulkopuolella isäni ja häilyvät Uuno Turhapuron kasvot. Matkalaukun näköinen jääkaappi. Käsken Uunoa olemaan koskematta siihen. Koskee kuitenkin. Hypistelee lenkkimakkarapakettia. Pyytää rahaa lainaksi. Ei minulla ole. Pankissa on. En minä jaksa hakea. Anna kortti Uunolle ja pistä verkkopankista se palvelu päälle, joka seuraa mikrosirun avulla, missä kortti liikkuu. Ei jää kortti matkalle. Asia jää auki. Siirrytään. Nainen kävelee  viimassa. Kääriytynyt itseensä. Ihonvärinen harsomekko. Yläpuolella teksti; "Being Angelina". Elokuva. Pääroolissa se ärsyttävä blondi Mamma Miasta. Tumma polkkatukka. Puvustajana se muodin huipulle sarjan hujoppi, joka käyttää karvapuuhkaa ja korkokenkiä. Lopussa palaveeraavat sairaalan toimistossa. Puvustaja antaa ohjeita."

P.S. Ja seuraavana yönä uni, jossa rikollisuus valtaa alaa ja sisältää kommentin: "Noilla laseilla näkee hyvin, kun linssit ovat niin lähellä toisiaan". Ihanaa piilovinoilua ja sainpahan syyn peilata aamulla ja todeta silmieni olevan ihan sopivalla etäisyydellä toisistaa.

Kappas vaan Minttu sekä Ville...

Kuinka moni onkaan unelmoinut kävelevänsä villapaidassa ja huivi kaulalla aurinkoisella sillalla tuulen vienosti puhaltaessa. Istumassa aurinkolasit silmillä katukahvilan pyödässä edessään kuppi kahvia, kristallipulla* ja pala sellaista paperia, johon kynän muste hieman leviten imeytyy. Ja läikkä kahvia paperilla on vain odotettu lisä, eikä pelätty moka. Ja ilma olisi vielä hieman viileä, talojen tiilet kasvaisivat jotakin vihreää, jonkun hattu lennähtäisi tuulessa pois korvilta ja yläpuolella valkopyykki kuivuisi ulkona ensimmäistä kertaa tänä keväänä.

*Ei tosin sovi dieettitietoiselle cityeläimelle joka saa jo hiilihydraatti sanasta rytmihäiriöitä ja muita tykytyksiä. Toisaalta jos unelmissasi pullan korvaa karppinäkkäri, niin kehottaisin vaihtamaan unelmia.

P.S. Sain tarjouksen, jota olin pelännyt ja josta olin jo päättänyt kieltäytyä. Olisi vain pitänyt harjoitella peilin edessä hieman enemmän, jotta eleeni olisivat olleet enemmän EI kuin EHKÄ. Sain onneksi puhuttua itselleni pari yötä harkinta-aikaa, mikä ei sinänsä auta, kun en kuitenkaan osaa päätöstä tehdä. Mie kun halusin vain tulla, nähdä ja lähteä enkä tulla, nähdä ja jäädä. Kiitollinen kai pitäisi olla ja tyytyväinen; olen tehnyt vaikutuksen. Mutta jos käy niin kuin sille, josta olen kuullut puhuttavan ja ymmärtänyt taakkana pidettävän. Jospa minäkään en selviä? 

P.P.S Ja kyseessä on siis kesätyötarjous ei kihlajaiset. Ja edeltävästä tekstistä päätelleen olisivatkin hyvin ikävät kihlat.

"Halusin vain tulla, nähdä ja lähteä", ei siis puoleltani kovin vakavaksi suunniteltu suhde.

"Kiitollinen kai pitäisi olla", kun on kerran kelvannut jollekin.

"Mutta jos käy niin kuin sille, josta olen kuullut puhuttavan ja ymmärtänyt taakkana pidettävän", eli edellinenkään muija ei selvinnyt ja ilmeisesti roikkuu vieläkin mukana kuvioissa.

Seurauksena punaiset silmät...päivätöitä kiitos

Kotiuduin "yökoulusta" seitsemän jälkeen. Selvisin hereillä ja hengissä, vaikka aamuyöstä alkoi tehdä tiukkaa. Koti-ovella tuntui kuin olisin ollut pienessä sievässä. Koskaan ennen en ole ollut niin väsynyt. Nyt olin ihan naatti. Sellainen lötkö pötkylä, wobble-wobble, hytkyti-hytkyti, levisin ympäriinsä. Nyt, parin tunnin unien jälkeen, se tuntuu jo oudon sumealta. Olen kerännyt itseni kuutamolta.

P.S. Tuli selattua läpi muutama naistenlehti ja todettua, että viljajogurtti banaanilohkoilla on hyvää.

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

Miten mie jaksan ensi yön? Pitäisi olla valveilla kello yhdeksästä aamuseitsemään. Onneksi kyse on työstä, jolloin toimeliaana olemisen luulisi pitävän jalkeilla. Tai sitten jossain vaiheessa yötä kopsahdan silmät ristissä johonkin nurkkaan ja herään maanantaiaamuna todella "freesinä" uuteen viikkoon. Ehkä vähän vessassa itkisin menetetyn viikonlopun perään ja palaisin entistä "ehompana" peittelemään punoittavia silmiä voivottelemalla sisäilman laatua. Saattaisi vain olla, että muiden mielestä syy kehnoon ilmanlaatuun olisin minä ja nukkuessa hautuneet vaatteeni ja saisin syyn itkeä vähän lisää. Miksi pitääkin aina rakennella näin masentavia skenaarioita? Voisihan käydä niinkin, että minua tulee pitämään valveilla joku komea mieslääkäri. Yön pimeillä tunneilla syötäisiin omenaa ja jogurttia pelaten samalla ristinollaa. In your dreams, toteavat skeptiset äänet päässäni ja minä uskon.

P.S. Kookospähkinä on pahaa. En avaisi, vaikka osaisin.

Että voi olla löysän letkeä lauantai

Täällä tällainen tyyppi istuskelee ja oleilee.Yritti kuunnella musiikkia sinkel gööl -soittolistalta ja naputella opinnäytettä. Kumpikaan ei lähtenyt lentoon, joten alkoi heilutella valkoista lippua kämpän ikkunasta (kuvainnollisesti). Oikeasti vähän liehuttelin verhoa ja irvistin auringolle. Tuuli oli leuto. Kahvi oli pahaa ja tiskannut olen jo kolmesti (en voi sietää yhtä astiaa korkeampaa tiskivuorta). Eikä tästäkään tule iskevää kirjoitusta. Halutaan menoa ja meininkiä! Ilman, että oikeasti tarvitsee tehdä mitään sen eteen. Laiskaa ja nihkeää. Kohta mie repäisen ja alan vilkuilla Poliiseja sillä silmällä tai sitten mie katson, kun joku toinen repäisee ja otan osaa megablondin häihin. Pukukoodi on helppo: vähemmän on enemmän. 

P.S. Missitkään eivät ole kuin silloin ennen. Missä on maailmanrauha? Tilalle on tullut positiivinen elämänasenne. Auttaisikohan oloa, jos katselisi puolitoista tuntia missiehdokkaita, joiden kestohymy on lopulta ennemmin seurausta lihaskrampista kuin elämänasenteesta?

Mikä on oikea vastaus?

P.S. Kirkkaat värit ovat tulleet muotiin. Krepataan hiukset, viskataan 70-luvun unohdetut päälle, kiedotaan neonvalot kaulaan ja PIM uudestisynnymme Muppetteina. Kuka on Cookie Monster, Kermit, Miss Piggy tai Big Bird?

P.P.S Tänään muuten kuulin, että nimeä vaihtamalla voi tervehtyä. Kaunis ajatus, uskomus. Tuliskohan miusta Kullervona, Kyöstinä tai Pellervona parempi minä. Mitä Hemminki tekisi toisin kuin minä nyt?

Miks mun otsalla on nilviäinen?

Hiljainen päivä takana. Harjoittelua ja kädentaitoja. Istumista kahvihuoneessa ja kahvihuonekeskustelua narkolepsiasta ja siitä, miten kesken juhlien yksi rojahtaa tanssilattialle, toisen pää kopsahtaa etanapannulle ja kolmas ei saa luettua edes ruokalistaa, kun jo kuuluu syvältä kurkusta korinaa. Ajankohtaista. Virkistävää. Kysyä sopii, kuka enää seuraa uutisia, kun meillä on kahvihuoneet? Kuka "lukee" seiskaa, kun meillä on kahvihuoneet? Kuka katsoo tositeeveetä, kun meillä on kahvihuoneet? Oikeita ihmisiä, oikeita mielipiteitä. Hyvä, parempi, kahvihuone. Tuo aikaisemmin ulottumattomissani ollut superlatiivi, tietolähde, maailman keskipiste. Paikka, jossa kahvi virtaa ehtymättömästä lähteestä tai niin kauan kuin kahvikassaan pannaan rahaa, ja jossa huolet voi hukuttaa kofeiiniin. Pyörittää niitä siellä. Kivasti huljutella. 

P.S. Kukaanhan ei siis lue seiskaa. Siitä katsotaan kuvia, joiden ohessa on maininta "kuva manipuloitu".

Waiting for my Valentine

Ystävänpäivä tuli, oli ja meni. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä, ei mitään mainitsemisen arvoista (loogista olisi kai olla kirjoittamatta siitä). En edes muista tarkistamatta kalenterista, mikä päivä se oli. Sunnuntai? Oho, maanantai. Jos olisin kyyninen, julistaisin kadulla: "Kaupallista pa***aa!", mutta koska olen ujo, sisäisesti kylmä ja etenkin auttamattoman myöhässä asiani kanssa, jätän kailottamiset kovaäänisille. Sen sijaan kääriydyn viltiin ja kuuntelen Mariah Careyta ja yritän olla kuin jokainen kunnon "sinkkutyttö" vain tajutakseni, että mitä hiton järkeä siinäkin on. Miksi pitäisi yrittää olla surkea sellaisen päivän takia, jona rakkaus sinkoilee seinästä seinään kuin luodit panssarilasista (tulipa vertaus). Miksi ja mistä pitäisi potea syyllisyyttä? En tykkää facebookissa, en kanna suklaata ja kullittele, siispä itken maskarat poskilla, heilun sellaisen naisen kieunnan tahdissa, joka on kykenemätön peittämään ylisuuret ryntäänsä ja läikyttelen punaviiniä matolle. Ei, ei, ei. Minä en matele yhden päivän edessä! Minä unohdan sen ja tunnen piston sydämessäni, kun muut muistavat sen ja minut siinä samalla. Olen kamala ihminen! Mutta olen sentään olemassa ystävilleni joka helvatan päivä, vaikka he eivät näkisi, kuulisi, haistaisi tai luojan kiitos maistaisi minua. Että repikää siitä!

P.S. Hyvää ystävänpäivää! Muistakaa akateeminen vartti, joka venyi 48 tuntiin.

P.S. Väsyttävä viikko takana. Uusi kaupunki ja uusi "koti". Ensimmäisenä iltana väärä avain ja lukossa pysyvä ovi. Itkua ja epätoivoa luhtitalon toisessa kerroksessa. Kolmantena päivänä eldorado "karjalanpiirakka" uunissa ja yliherkkä palovaroitin. Minä pomppimassa tuolilla, hakkaamassa hälytintä sammuksiin. Taisi mokoma irrota kokonaan. Heitin hattuhyllylle jäähylle. Neljäntenä päivänä ulko-oven lukko rikki. En tiedä kävikö joku kylässä poissaollessani. Viidentenä päivänä pakastepizzaa ja koti-ikävä. Seitsemäntenä päivänä himoitsin laskiaispullaa, mutta en raaskinut ostaa. Join sentään kaakaota.

Hustle & bustle

Miksi aina, kun olisi muutenkin kauheasti tekemistä, alkaa kasata itselleen lisälastia? Mun pitäis tikistää kouluhommia niska limassa, hiki  iholle karpaloituen, verta vuodattaen ja kyynelkanavia auki pitäen. Ja silti mä pohdin ihmissuhteita, jotka sais tulla, vaikka kohdetta ei ole näkyvissä kilometrin säteelläkään. Tanssijalkaa vipattaa, vaikka aikansa voisi käyttää hyödyllisemminkin, kuin nolaamalla itsensä kuvitellun letkeällä lanteella. Tekisi mieli tarttua romaaniin, vaikka siitä on rakentelemaani teoreettiseen viitekehykseen nähden hyötyä täydet nolla. Meinasin myös yöllä alkaa kirjoittaa, mikä onneksi jäi, sillä mitä siitä tulisi jos nyt alkaisin näpytellä fiktiota kun pitäisi pysyä tiukasti kiinni faktoissa, että saisi joskus ne tärkeimmät tehtävät valmiiksi. Miksi juuri silloin haluaa elää enemmän, kun vähemmässäkin olisi riittävästi?

P.S. Amos Lee - Violin

Lasillinen punaviiniä ja taskusta kaivetaan oraakkeli

Joskus on vain lähdettävä tuulettumaan. Karistettava pölyt hartioilta ja opparit mielestä. Tuulettumisen vain voi tehdä tyylillä tai "tyylillä". Voi hieman siemailla viiniä, keskustella jalat sievästä taitettuina ja hieman punastellen kikatella. Tai sitten voi huitaista viinit suoraan pullon suusta, tanssia villisti kaamean Rihannan tahtiin ja ulostaa sydämestä se kaikki miespaska, jota sinne ei olisi uskonut edes olevan mahdollista kerääntyä (koska meidän itsenäisten sydän on teflonista tehty) päätyen lopulta haikeana hytkymään sellaisten kappaleiden kuin "All by Myself" tai "I Want to Know What Love Is" soidessa taustalla ihan vain koska niin kuuluu tehdä jossakin vaiheessa iltaa. Uskon, että ensimmäinen vaihtoehto kuvaa eilistä plus pohjalimat suoraan pullon suusta, Rihanna ja taskuoraakkeli, joka muuten oikeasti tietää vastauksen KAIKKEEN. Jopa insinöörin ja kemistin suhteen*. 

*Sisäpiirin vitsejä

P.S. Henkilö, joka ei pode dagen efteriä kykenee leipomaan rahka-persikka-bostonin

Nyt mie tiedän, miten hyödyntää kaikki mustat sukkahousut

Että ressaa

Mie yritin tänään kovasti vääntää opparia, mutta eihän se edistynyt kuin noin puolitoista sivua. Ja "vääntämisestä" todella oli kyse, oikein kunnon tikistämisestä; lopputuloksena silkkaa skeidaa ja revennyt verisuoni päässä. Ja sitten kun ei homma kulje, mie leivon Bostonpullaa, käyn lenkillä  ja lähden kaupungille ja päädyn ostamaan tasku oraakkeli -kirjan, joka vastaa kaikkiin mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Ja tietysti kysyn sinkkuudelleni hyvin uskollisena: "Miten Herra X:n kanssa käy?" ja saan vastaukseksi: "OTA OHJAT." Kaikki työt jää aina mulle!

Maitoa kiitos

MJÖLK 2011 (http://www.fashionreview.com.au/mjolk-mens-fashion-2011/)

Mie nyt en tajua muodista mitään. Ja ihan sama, sehän on vain materialistista pas*aa. Ja kaiken lisäksi epäekologista, -eettistä ja -käytännöllistä. Ja miettikää, miten muoti tekee meistä vielä epäjohdonmukaisia. Esimerkiksi, jos joku kysyisi, tuenko arjessani lapsityövoimaa ja pukeutuisin H&M:ään sekä naapurin Martan neulomaan jumpperiin, statementtini olisi kyllä ja ei. Jos joku kysyisi kannatanko riistotaloutta ja verhoutuisin sekä Pradaan että naistenpankin rahoittaman toiminnan tuottamaan shaaliin, olisin kaksinaismoralisti. Jos vielä tentattaisiin  asennoitumisestani massahysteriaan ja omistaisin paidan Justin Bieber -printillä, jonka päälle sylkisin julkisesti mutta salaa käyttäisin lohturiepuna, kantani olisi juu ja nej. Keneen tai mihin voimmekaan tässä maailmassa enää luottaa?

P.S. Valitsin nuo kuvat ihan vain malliston nimen synnyttämän mielleyhtymän takia: Mjölk > maito > HYLA > ei ala pöristä

Bit*h

Miksi mie olen niin vaativainen? Tai miksi mie olen tällainen ujo sukka, joka ei saa mitään aikaiseksi. Nostan kriteerien riman niin korkealle, ettei kukaan voisi vahingossakaan hipoa sitä. Teen kaikesta niin vaikeaa, jottei tarvitsisi nolata itseään, jotten joutuisi kohtaamaan elämää. Voi käydä tylsäksi pidemmän päälle. Maapallo pyörii, mutta minä olen jämähtänyt yhteen pisteeseen. Aika kuluu ja sammal kasvaa ihollani, eikä siitä sitten olekaan pitkä matka totaaliseen hautautumiseen. Voisin kai edes joskus asennoitua positiivisesti ja ottaa riskejä, elää vähän. Eihän siihen ole kukaan tähän mennessäkään kuollut, kai?

P.S. Miksi miulla on näitä itsesäälipäiviä aina keväisin? Normaalit ihmiset tuppaavat rakastumaan. Pitäisköhän kehittää vielä itsepetokseksi eksistentiaalinen kriisi? Mikä edes on normaalia? Onko elämää oikeasti, vai onko kaikki vain harhaa? Pyöriikö maapallo? Onko aika vain kulunut tapa jäsentää todellisuutta? Jospa se en olekaan minä, joka on vaikea. Muut ovat vain liian helppoja. Eivätkö vaatimukseni olekaan liian korkealla? Muut eivät ehkä vain ole kummoisia seiväshyppääjiä...Jo helpottaa. Viva la kaiken kyseenalaistaminen! 

P.P.S. Onko mitään kyseenalaistettavaa, jos mitään ei ole? Ja jos sitä mitään ei ole, niin mistä tietää ettei sitä ole, jos mitään ei ole?